Eurooppalainen lyhytkarvakissa - jalostuksen tavoiteohjelma

Eurooppalaisen jalostuksen tavoiteohjelma julkaistiin ensimmäistä kertaa huhtikuussa 2014 jäsenlehti Serryssä.

 

28.12.2012 Anna Honkanen

31.1.2013 ja 31.10.2013 Suomen Eurooppalaiskissarengas ry:n hallitus

9.3.2013 Suomen Eurooppalaiskissarengas ry:n kevätkokous

19.3.2014 Mikko Murtonen

 

Eurooppalainen lyhytkarvakissa – jalostuksen tavoiteohjelma

 

Sisältö:

1. Jalostuksen tavoiteohjelman tarkoitus

2. Eurooppalaisen lyhytkarvan tausta

3. Eurooppalaisten oma rotuyhdistys

4. Eurooppalaisrodun nykytilanne

4.1. Populaation koko ja rakenne

4.2. Luonne

4.3. Terveys ja lisääntyminen

4.4. Ulkomuoto

5. Eurooppalaisjalostuksen tavoitteet

5.1 Jalostustavoitteet

5.2 Toimintasuunnitelma

6. Tavoiteohjelman toteutumisen seuranta

7. Lähteet

8. Liitteet

 

1.Jalostuksen tavoiteohjelman tarkoitus

 

Tavoiteohjelman tarkoituksena on ylläpitää ja edistää eurooppalaisen lyhytkarvakissan kasvatusta siten, että rotu pysyy rotumääritelmän mukaisena ja terveenä. Tällä ohjelmalla pyritään ohjaamaan kasvattajia ottamaan valinnoissaan huomioon koko rodun etu ja riittävä perinnöllinen vaihtelu rodun terveyden säilyttämiseksi.

 

2.Eurooppalaisen lyhytkarvan tausta

 

Eurooppalaiskissa on yksi maanosamme alkuperäisistä kissaroduista. Rodun johdonmukainen kas­va­tus aloitettiin Ruotsissa 1940-luvulla käyttäen luonnonvalinnan avulla vankoiksi ja terveiksi ke­hit­tyneitä lyhytkarvaisia maatiaiskissoja. Kun kansainvälinen kissaorganisaatio Fédération Inter­nationale Féline eli FIFe vuonna 1949 perustettiin, eurooppalainen oli yksi ensimmäisistä silloin tun­nustetuista roduista. Pian sen jälkeen kun Suomeen oli 1960-luvun alussa perustettu FIFe:en kuuluva kissaorganisaatio ja rotukirjaus alkoi, rekisteröitiin Suomen ensimmäinen eurooppalainen rekisterinumerolla 80 vuonna 1962. Ensimmäinen rekisteröity pentue syntyi vuon­na 1966.

Alkuvuosina suurin osa rekisteröidyistä kissoista oli noviisiluokan kautta eurooppalaiseksi hyväk­syt­­­­tyjä maatiaiskissoja ja niiden jälkeläisiä. Kasvatus pääsi kunnolla vauhtiin 1970-luvulla. Euroop­palaisen kasvatus kukoisti 1980-lu­vulla, jolloin pentueita syntyi vuosittain kymmeniä, vuonna 1989 peräti 40 pentuetta. Sittemmin kasvatus kävi aallonpohjassa 1990-luvulla uusien rotujen maihin­nou­­sun aikoi­hin muuttuen jälleen aktiivisemmaksi 2000-luvulla. Viime vuosina eurooppalaisia on re­kis­teröity noin 60-100 pentua vuosittain. Tähän mennessä (2012) Kissaliiton rekisteriin on kirjattu yli 3100 euroop­palaista, pentueita on syntynyt noin 765 ja niiden aikaansaamiseen on osallistunut noin 185 eri kasvattajaa. Rodun kasvatus on keskittynyt Pohjoismaihin, lähinnä Suomeen ja Ruot­siin. Myös Tanskassa on virinnyt aktiivista kasvatusta viime vuosina. Jonkin verran yksittäisiä kas­vat­tajia on myös Keski-Euroopassa. Alkuun kasvatettiin pääsääntöisesti noviiseja käyttäen, mutta Ruotsista tuotiin myös joitakin rekisteröityjä kissoja kasvatusta varten. Ruotsalaisilla kissoilla ei kui­ten­kaan ole ollut kovin suurta vaikutusta rodun jalostuksessa, vaan nykypäivän kanta on saatu aikaan pää­sään­töisesti kotimaisin voimin. Suomeen on tuotu ulkomailta kautta aikain vain noin 40 eurooppalaista. Vuoden 2000 jälkeen tuoduista 20 eurooppalaisesta puolta on käytetty kasvatuk­ses­sa.

Nykypäivän kasvatuksen haasteena tällä pienehköllä kannalla on liiallisen sukusiitoksen välttämi­nen. Lisää haastetta antaa hyväksyttyjen värien runsaus, joista kukin arvostellaan näyttelyissä omas­­­sa luokas­saan. Lisäksi tiikeri-, täplikäs- ja tabbykuvio- ja valkolaikkulinjat pyritään pitä­mään kasvatuksessa erillään, mikä omalta osaltaan kaventaa kasvatusmahdollisuuksia. Siitos­kis­sojen tuon­timahdollisuudet ovat marginaaliset, koska Suomessa on tällä hetkellä laajin ja tasok­kain kan­ta. Näistä haasteista huolimatta ja silloin tällöin rotuun tuotujen noviisien avustuksella on saa­tu luo­tua varsin terve, elinvoimainen ja yhdenmukaiselta näyttävä eurooppalaiskissakanta. Ny­ky­päi­vänä suurimmalla osalla pentueista on lähes täydet rekisterikirjat kasvatettuja eurooppalaisia sukutau­lus­saan.

Rodun onneksi Suomessa on edelleen mahdollista rekisteröidä maatiaiskissoja eurooppa­lai­sek­si noviisiluokan kautta, mikä tuo rotuun täysin uutta verta ja edistää rodun geneettisen monimuotoi­suu­den ja terveyden säilyttämistä. Noviiseina rekisteröidään vuosittain muutamia kissoja.

HUOM! Tässä tavoiteohjelmassa käsitellään FIFe:ssä hyväksytyn eurooppalaisen lyhytkarvan ja­los­tus­ta. On huomioitava, että rotua ei ole hyväksytty muissa kansainvälisissä kissakattojärjestöis­sä ja mikäli käsitettä eurooppalainen käytetään muista kuin FIFe-eurooppalaisesta, ei kysymys ole samasta rodusta. Esim. nimitystä ”european” tai ”european burmese” käytetään CFA-järjestössä bur­matyyppisestä rodusta. Myös Venäjällä kasvatetaan eurooppalaisiksi kutsuttuja kissoja, joiden ul­konäkö vivahtaa enemmän brittityyppiseen kissaan ja näissä linjoissa esiintyy myös luonnon­ro­duil­le hyväksymättömiä värejä kuten golden. Keski-Euroopassa on virinnyt myös pitkäkarvaisten ”eu­rooppalaisten” kasvatusta.

 

3.Eurooppalaisten oma rotuyhdistys

 

Suomen Eurooppalaiskissarengas ry – Finlands Européring rf (SER-FER) perustettiin 10.10.1987 Suo­men ensimmäisenä itsenäisenä rotuyhdistyksenä. Perustetun yhdistyksen tarkoituksena oli edis­­tää eurooppalaiskissojen järjestelmällistä ja suunnitelmallista kasvatustyötä rodun yleistason ko­hottamiseksi sekä lisätä rodun tuntemusta ja arvostusta yleisön keskuudessa. Tämä yli 25 vuot­ta sit­ten asetettu tarkoitus on edelleen yhdistyksen toiminnan kulmakivenä. SER-FER oli myös en­sim­mäinen rotyhdistys, joka solmi Kissaliiton kanssa yhteistyösopimuksen.

Yhdistyksen toiminta alkoi heti perustamisensa jälkeen vilkkaasti ja aktiivisesti. Vuosien varrella on toteutettu monta erilaista eurooppalaiskissan kasvatusta ja tunnettuutta edistävää hanketta. Alkuun yhdistys piti Suomessa syntyneistä pentueista eurooppalaiskissakortistoa. Sittemmin 2000-lu­vul­la tie­dot on siirretty ja niitä ylläpidetään internetin Pawpeds-tietokannassa, josta nykypäivänä löy­tyy­kin melko kattavasti kasvatukseen käytettyjen kissojen sukutaulut. SER-FER on ollut myös uran­uur­taja kissojen FeLV- ja FIV-testauksessa, sillä yhdistys on alusta alkaen ottanut pentu- ja sii­tos­uros­välitykseensä vain testattuja kissoja.

Yhdistys teki 1980-luvun lopussa eurooppalaiskissaa esittelevän videon ja muutama vuosi sitten euroop­­palaisen standardia kuvien kera esittelevän tietopaketin, joita on käytetty FIFe:n tuomari­se­mi­­naareissa koulutusmateriaalina. Tietoa eurooppalaiskissasta on välitetty myös järjestämällä lä­hes 20 esittely- ja erikoisnäyttelyä. Vuonna 2011 SER-FER laati kasvattajille ja kissojen omistajille suunnatun pentue- ja terveyskyselyn, jonka tulosten pohjalta on laadittu tämä jalostuksen tavoite­oh­jelma.

 

4.Eurooppalaisrodun nykytilanne

 

4.1. Populaation koko ja rakenne

 

SER-FER on koonnut seuraavassa taulukossa esitettyä tilastotietoa eurooppalaiskissan jalostuk­ses­ta vuosilta 2000-2013. Yhdistykseltä löytyy vastaavat tiedot (pois­lu­kien sukusiitosaste ja pen­tue­­koko keskimäärin) kaikista Suomessa rekisteröidyistä eurooppalai­­sis­ta aina vuodesta 1962 alkaen.

 

 

 

Keskipentuekoko yllä olevan aineiston perusteella on 3,6 eli kissalle normaalilla tasolla. Kotikis­soil­­la keskimääräinen pentuekoko on 4. Rodun sukusiitoksen kasvamisen eräänä seurauksena on pentuekoon pieneneminen ja li­sääntymisvaikeudet. Eurooppalaisella tällaisia merkkejä ei tällä het­kel­lä ole näkyvissä.

Keskimääräinen sukusiitosaste (laskettu viidellä sukupolvella) kertoo kissojen välisestä sukulai­suus­­suhteesta, tarkemmin ottaen siitä, kuinka paljon esivanhemmilta on peritty samoja geeni­ver­sioi­­ta. Kun sukusiitos kasvaa, samoja geeniversioita kertyy entistä enemmän tuoden esiin niin su­vun hyviä kuin huonojakin ominaisuuksia, mm. sairauksia aiheuttavia geenivirheitä. Samalla mene­te­­tään rodun elinvoimaisuuden kannalta tärkeää geenien monimuotoisuutta. Sukusiitosaste ei ole ver­tailukelpoinen eri rotujen välillä johtuen niiden erilaisesta taustasta. Suurin osa roduista on sul­jet­tuja populaatioita, joihin ei enää saada uutta geeniperimää esim. roturisteytyksin. Näillä ro­duil­la sukusiitos ei voi laskea, ainoastaan vain nousta ja kasvatuksessa pyritään silloin mahdol­li­sim­man pieneen nousuvauhtiin. Eurooppalaisen tausta perustuu maatiaiskissoihin ja rotuun on tuo­tu ja tuo­daan edelleen uutta geeniperimää noviiseina rekisteröitävien yksilöiden kautta. Kun tarkastel­laan vuosilta 2000-2013 laskettua kes­ki­mää­räistä sukusiitosastetta, voidaan sen todeta olleen kuutena vii­meisenä vuon­­na koko tarkasteluajanjakson keskiarvoa matalammalla tasolla, mikä kertoo suku­siitos­asteen pienenemisestä ja on ro­dun kannalta erittäin hyvä asia.

Uroksia ja naaraita on käytetty kasvatuksessa vuosittain suhteellisen tasaisesti. Vuosina 2000-2012 siitokseen käytettiin 112 eri urosta ja 145 eri naarasta, yhteensä 257 eurooppalaisyksilöä. Sii­tokseen käytettyjen eurooppalaisurosten ja -naaraitten osuus re­kisteröityjen eurooppalaisten mää­rästä on ollut 2000-luvulla reilu 30 %. SER-FER ylläpitää tietoa myös vuo­­sittain käytettyjen urosten ja naaraiden kokonaislukumääristä, eniten käy­tetyistä siitos­urok­­sis­ta sekä niiden jälkeläis­ten osuu­des­ta rekisteröidyistä pennuista. Lista on tois­taiseksi vain yhdistyksen jalos­tus­­toi­mikunnan käy­tös­sä. Tavoitteena on pysyä selvillä siitä, käyte­täänkö joitakin yksilöitä liikaa sii­tok­sessa jolloin rodun monimuotoisuus kapenee.

 

 

 

SER-FER kerää tietoja myös siitoskissojen jalostuspanoksista, jonka avulla voidaan arvioida sii­tos­eläimen vaikutusta koko populaatioon sen perusteella, miten monelle pennulle se on isovan­hem­pa­­na. Isoisien jalostuspanoksia laskettaessa jokaisesta tarkastelukaudella syntyneestä pen­nus­ta las­ketaan yksi jalostuspanos sen kummallekin isoisälle, siis isänisälle ja emonisälle ja iso­äitien vas­taavasti isänäidille ja äidinäidille. Laskelma on toistaiseksi vain yhdistyksen jalos­tus­toi­mi­kunnan käytössä.

Yleisesti hyväksytty tavoite on, että yhden siitosuroksen osuus ei saisi ylittää 5 % sukupolven aika­na syntyneistä pennuista. Tasaisella käytöllä myöskään urosten isoisinä antamien jalos­tus­panos­ten määrä ei tällöin nouse yli 5 % rajan. Vaikka toistaiseksi eurooppalaisurosten käyttö on ollut mel­­­ko tasaista, niin joillakin uroksilla on ”liikaa” jälkeläisiä. Nykyisillä eurooppalaispentujen rekiste­röin­­timäärillä (50-100 pentua vuodessa) yhdellä uroksella suositellaan olevan enintään 8-15 jälke­läis­tä.

Eurooppalaisen tehollisesta populaatiokoosta on myös tehty suuntaa-antavia laskelmia. Tämä lu­ku­­arvo kertoo teoreettisesti niiden yksilöiden määrän, jotka siirtävät geenejään seuraavaan suku­pol­veen. Mitä pienempi on tehollinen populaatiokoko, sitä nopeammin sukusiitos lisääntyy. Suosi­tus on, että lukuarvo nousee korkeintaan 1 % sukupolvessa, muuten jalostuspohja kapenee liian no­­­peasti. Vuosilta 2000-2009 laskettu tehollinen populaatiokoko oli 55,5 (Jaana Tähtinen). Yksittäi­sil­tä vuosilta 2009 ja 2010 lasketut teholliset populaatiokoot ovat olleet 50-100 (Ulrika Sörlid). Suo­si­tus olisi 100-200, mutta tässäkin kohtaa eurooppalaisten tilannetta helpottaa mahdollisuus no­vii­sien käyttöön jalostuksessa.

 

4.2. Luonne

 

Eurooppalainen on ihanteellinen lemmikki sopeutuvaisen ja mutkattoman luonteensa takia. Se on ih­misiin kiintyvä, utelias, leikkisä ja osallistuu perheen arkiaskareisiin, mutta ei ole liian äänekäs tai tungetteleva.

Eurooppalaisella ei ole esiintynyt aggressiivisuutta tai muita luonnehäiriöitä. Kotioloissa nykypäivän eurooppalainen vastaa hyvin rodun yleistä luonnekuvausta. Kissanäyttelytilanteissa eurooppalaiset saattavat olla ujoja, seikka johon kasvatuksella mahdollisesti voitaisiin ajan myötä vaikuttaa.


4.3. Terveys ja lisääntyminen

 

SER-FER toteutti vuonna 2011 eurooppalaista koskevan terveyskyselyn, johon saatiin vastauksia noin 175 kissasta. Suomessa on tämän kyselyn lisäksi myös pitkä perimätieto eurooppalaisten ter­vey­dentilasta ja sairauksista, koska kasvattajat ovat aina suhteellisen avoimesti kertoneet pentui­hin ja kasvatukseen liittyvistä ongelmista. Näiden tietojen valossa voidaan todeta, ettei suoma­lai­sel­­la eurooppalaisella ole todettu rotukohtaisia perinnöllisiä sairauksia.

Kissaroduille yhteisiä sairauksia ja epämuodostumia (napatyrä, kivesvika, rintalastan kääntymä, lat­­­tarinta, muut luustoviat ja purentaviat) esiintyy eurooppalaisella harvakseltaan. Kissaliiton kas­va­tus- ja rekisterisäännöissä on lueteltu, mitkä näistä virheistä estävät kissan jalostuskäytön. FIP-ta­pauk­sia on todettu vain muutama. Myös selvä häntämutka eli knikki on harvinainen, mutta jonkin ver­­ran löytyy kissoja, joilla on hännänpäässä pieni virhe. Eurooppalaisilla on todettu jonkun verran munaissairauksia, mutta yhteistä tekijää munuaisoireille (onko syitä useita erilaisia) tai niitä sairas­ta­neille kissoille (sukulaisuus) ei toistaiseksi ole pystytty löytämään. Ruotsissa on joistakin euroop­pa­laislinjoista löydetty HCM-sydänsairauteen sairastuneita yksilöitä. Suomalaisista kissoista ei pe­rin­nöllistä HCM-sairautta ole toistaiseksi todettu.

SER-FER toteutti vuonna 2011 pentuekyselyn, jossa kartoitettiin eurooppalaisen lisääntymiseen, syn­­nytykseen ja pentujen kehitykseen liittyviä tietoja. Kyselyyn saatiin vastauksia 324 pennusta 82 eri pentueesta. Tämän kyselyn aineiston perusteella keskimääräinen pentuekoko on 3,94 pentua eli samaa luokkaa kuin kappaleessa 4.1 esitetty. Ero johtuu siitä että kappaleessa 4.1 esitetty luke­ma on laskettu vuoden aikana rekisteröidyistä pentueista, kun taas tämä on laskettu vuoden aika­na syntyneistä pentueista. Kuolleina tai synnytyksen yhteydessä kuoli 5 % pen­nuista, mikä on rei­lus­ti vähemmän kuin kissojen yleinen pentukuolleisuus (yli 15 %). Eurooppa­lais­pentuja kuolee to­del­la harvoin enää synnytyksen jälkeen ja imetysvaiheessa ennen luovutus­ikää. Pentujen keski­mää­­räinen syntymäpaino oli 101 g, naarailla 99 g ja uroksilla 103 g. Eläviksi jää­neiden pienin yksit­täi­nen paino oli 56 g ja suurin paino 143 g. Sektiolla syntyi 9 % pentueista, mi­kä perimätietoon ver­rat­tuna tuntuu todellisuutta suuremmalta luvulta ja tulokseen on vaikuttanut kyselyyn vastanneiden kas­vattajien otos.

Yhteenvetona voidaan todeta, että toistaiseksi jalostuspopulaatio ei ole juurikaan kaventunut sai­rauk­sien aiheuttaman yksiöiden jalostuskarsinnan takia.

 

4.4. Ulkomuoto

 

Yhdistyksen käsityksen mukaan suomalaisten eurooppalaisten ulkonäkö vastaa keskimäärin hyvin ro­­tumääritelmää. Yleistä tyyppiä ja ilmettä voidaan pitää hyvin rodulle tyypillisinä. Huomiota tulisi kiin­­nittää jalostuskissojen kokoon, koska koko on aikojen saatossa hivenen pienentynyt. Euroop­pa­lai­sen tulisi olla vähintään keskikokoinen kissa. Pään muodon osalta jalostuksen tavoitteena olisi va­­kiinnuttaa nykyistä pyöreämpi otsalaki, vahvempi leuka, leveämpi nenä ja pyöreämpi leuan muo­to (ei ns. pinchiä tai kapeakuonoisuutta), viimeisimmän osalta ollaan jo menossa parempaan suun­taan. Turkin laadussa on vaihtelua eri värien kesken. Parhaimmat turkinlaadut ovat perinteisesti ol­leet mustilla ja ruskeilla kissoilla, kun taas esim. punaisilla kissoilla turkki on usein pehmeähkö. Tur­­kin laatu olisi pyrittävä vakiinnuttamaan nykyistä yhtenäisemmäksi. Kuviollisista kissoista tiike­rei­den ja täplikkäiden kuviointia on usein vaikeaa erottaa toisistaan. Näiden osalta on kiinnitettävä huo­miota nykyistä standardin mukaisempaan kuviointiin: selkeästi joko tiikeri tai täplikäs kissa.

Eurooppalaiskasvatuksessa ei ole esiintynyt ulkomuoto-ominaisuuksia, joissa liioitellaan rotumääri­tel­män vaatimuksia tai jotka voivat altistaa terveydellisille ongelmille.

Eurooppalaisen rotumääritelmä löytyy FIFen kotisivuilta www.fifeweb.org (breeds → standards → EUR).

 

5.Eurooppalaisjalostuksen tavoitteet

 

5.1 Jalostustavoitteet

 

Eurooppalaiskasvatuksen keskeisenä tavoitteena on alkuperäisen rodun säilyttäminen sotkematta tai muuntelematta sitä muiden rotujen kanssa. Roturisteytykset tai niihin viittaavat ominaisuudet eivät ole sallittuja rotumääritelmänkään mukaan. Ulkonäöltään eurooppalainen pyritään pitämään kai­kilta ominaisuuksiltaan mahdollisimman keskimääräisenä kaikkien kissarotujen joukossa.

Eurooppalaiskasvatuksen tavoitteena on jalostuspohjan pitäminen mahdollisimman laajana. Tä­hän päästään käyttämällä kasvatuksessa mahdollisimman montaa eri yksilöä ja välttämällä yh­dis­telmiä, joissa sukusiitosaste nousee liian suureksi ja sukukatokerroin laskee suositeltua matalammalle ta­sol­le. Jalostuspohjan kaventuminen voi vaikuttaa hai­tallisesti rodun elinvoimaisuuteen ja altistaa eri­­laisille perinnöllisille sairauksille.

Kissaliiton kasvatus- ja rekisteröintisääntöjen mukaan kasvatukseen ei saa käyttää kissoja, joilla on napatyrä tai kivesvika. Lisäksi valkoisella kissalla on oltava kuulotodistus.

 

Suomen Eurooppalaiskissarengas ry:n jalostussuositukset:

  1. Kasvatuksessa suositellaan käytettäväksi mahdollisimman montaa eri kissaa. Kasvatuksessa tulee välttää käyttä­mäs­tä uroksia, joilla on jo paljon jälkeläisiä.
  2. Suunnitellun yhdistelmän sukusiitosasteen ei tule viidessä sukupolvessa tarkasteltuna ylittää ser­kusparituk­sen rajaa eli 6,25 %. Tavoitteeksi suositellaan sitä, ettei viidessä sukupolvessa tar­kas­teltu sukusiitosaste ylittäisi rodun edellisen vuoden keskimääräistä sukusiitosastetta Suo­mes­sa (katso taulukko 4.1). Toteutettavan yhdistelmän sukukatokertoimen tulisi olla yli 90 %. Mi­käli nämä sukusiitosasteeseen ja sukukatokertoimeen liittyvät tavoitteet eivät toteudu kasvat­ta­jan suunnittelemassa yhdistelmässä, kasvattajan on tärkeää pohtia perusteellisesti, miksi ky­sei­nen yhdistelmä tehtäisiin. Tilanteessa on suositeltavaa käydä huolellisesti läpi muut uros­vaih­­toehdot sekä arvioida, millaisia sukutaulussa kertautuvat kissat ovat luonteeltaan ja tervey­del­tään.
  3. Kaikilta siitokseen käytettäviltä kissoilta testataan veriryhmä sekä FeLV ja FIV vähintään ker­ran. Suositeltavaa on testata myös muut talouden kissat, joiden vanhempia ei ole tes­tat­tu.
  4. Jos kissan suvussa on todettu HCM-sairautta, kissan sydän tutkitaan ultraäänellä ennen kissan käyt­tä­mistä jalostukseen. Sydämen ja munuaisten ultraäänitutkimuksia suositellaan muillekin ja­­los­tuskissoille, jotta pystytään heti reagoimaan mahdollisten perinnöllisten sairauksien esille tu­lemiseen rodussa. Koska noviisina rekisteröidyn eurooppalaisen sukua ei yleensä tunneta, no­viisin sydän ja munuainen on suositeltavaa tutkia ultraäänellä ennen kissan käyttämistä ja­los­tukseen. Jos muun kuin noviisina rekisteröidyn oireettoman kissan suvussa ei tiedetä esiin­ty­neen etsittäviä sairauksia, ultra­ääni­tutkimukset suositellaan kuitenkin tehtäväksi vasta sen ikäiselle kissalle, jolla eläinlääke­tie­teellisen tiedon perusteella menetelmä tiedetään luotetta­vaksi tutkittavien sairauksien suhteen.
  5. Kissaa, jolla on näkyvä häntävika (knikki), ei suositella käytettävän kasvatukseen. Kahta lie­vem­­min häntävikaista (vika ei näy, mutta saattaa tuntua käsin tunnustellessa) kissaa tai kisso­ja, joiden suvussa esiintyy useampi häntävikainen kissa, ei suositella yhdistettäväksi keske­nään.
  6. Noviiseille ja noviisitaustaisille kissoille suositellaan tehtäväksi DNA-testi pitkäkarvatekijän kan­ta­juuden selvittämiseksi. Mikäli kissa kantaa pitkäkarvageeniä, sitä ei suositella yhdistettäväksi toiseen pitkäkar­va­tekijää kantavaan kis­saan, koska pitkäkarvaisuus ei ole eurooppalaiselle hyväksytty turkin­pi­tuus.
  7. Mikäli kissa esim. noviisitaustansa takia saa eurooppalaiselle hyväksymättömän värisiä (esim. lila, golden) jälkeläisiä, sitä ei tule enää käyttää kasvatuksessa, jotta ei-toivottu värigeeni ei le­viä eurooppalaispopulaatiossa. Hyväksymätön väri viittaa siihen, että kissan taustalla on jotain muuta kissarotua.
  8. Yksiväristä tai kuviollista kissaa, jolla on valkoinen laikku kaulassa, vatsassa tai tassussa, ei suo­­sitella käytettävän jalostuksessa ilman perusteltua syytä. Kahta värivirheellistä valko­laik­kuis­­­ta kissaa ei pidä yhdistää.
  9. Pienikokoista kissaa ei tulisi yhdistää toiseen pienikokoiseen kissaan etenkään, jos suvussa on useampia pienikokoisia kissoja.
  10. Yhdistys ei suosittele kissojen siitoskäyttöä rajoittavia sopimuksia tai pentujen rekisteröimistä ”ei kasvatukseen” ainoastaan omien linjojen suojelemiseksi, terveydellisistä syistä kyllä.

5.2 Toimintasuunnitelma

 

Suomen Eurooppalaiskissarengas ry pitää tavoitteenaan seurata ja ohjata eurooppalaispopulaa­tion koon ja rakenteen kehit­ty­mistä.

Jalostuksen tavoiteohjelma pyritään päivittämään vuosittain. Vuosittain pyritään toteamaan:

  • Suomessa syntyneiden eurooppalaispentueiden keskimääräinen sukusiitosaste
  • käytetyimmät siitoskissat
  • syntyneiden pentujen määrät ja keskimääräinen pentuekoko
  • siitoskissojen jalostuspanokset

Terveystilanteen seuranta:

  • lisääntymisterveyteen liittyviä asioita kartoitetaan kasvattajille suunnatulla pentuekyselylomak­keel­la, lomakkeen palautus edellisestä pentueesta on edellytyksenä seuraavan pentueen ot­ta­mi­seksi yhdistyksen pentuvälitykseen
  • terveyskysely on jatkuvasti avoinna ja vastauksia kannustetaan lähettämään varsinkin iäkkäistä kis­soista sekä täydentämään yksittäisistä kissoista jo aiemmin annettuja tietoja
  • pentuvälitykseen otetaan vain FeLV- ja FIV-testattujen kissojen jälkeläisiä
  • yhdistys tukee kissojen geenipankin toimintaa suosittelemalla DNA-näytteiden toimittamista gee­nipankkiin

Suomen Eurooppalaiskissarengas ry ylläpitää jalostustoimikuntaa, jonka tehtävänä on auttaa kas­vat­tajia jalostusvalinnois­saan siten että myös koko rodun etu otetaan huomioon. Toimikuntaan kuu­­­­luu kokeneita kasvat­ta­jia, jotka tuntevat hyvin nykyisten eurooppalaislinjojen ulkonäölliset omi­nai­suudet ja terveys­ti­lan­teen.


6. Tavoiteohjelman toteutumisen seuranta

 

Tavoiteohjelman toteutumista seurataan vuosittain Suomen Eurooppalaiskissarengas ry:n hallituk­ses­sa.


7. Lähteet

 

Heinonen Rauno. Sukusiitosasteen laskenta. Serry 4/2000, ss. 4-6.

Sillasto Tarja-Leena. Sukukatokerroin – miten ja miksi. Serry 2/2011, ss. 6-8.

Sörlid Ulrika ja Sillasto Tarja-Leena. Eurooppalaisten tehollinen populaatiokoko pohjoismaissa. Serry 4/2010, ss. 6-9.

Sörlid Ulrika ja Sillasto Tarja-Leena. Tehollinen populaatio, tutkielma Pohjolan Eurooppalais­kissois­ta 2009-2010. Serry 4/2011, ss. 6-13.


8. Liitteet

Täydennetään myöhemmin.